Luin Matti Vanhasen kolumnia ”Entä jos?” Maaseudun tulevaisuudesta ja syvä epäreiluuden tunne täytti sieluni. Tuulivoimahankkeen ja malminetsinnän välisessä puristuksessa kaikenlainen jossittelu on mielessä.
Kolumnissa heijastuu mielestäni vankka usko siihen, että Suomen talous tarvitsee miljardi-investointeja hinnalla millä hyvänsä. Hinta on suomen luonto. Ihmisten elinympäristö ja kodit. Linnut ja perhoset. Lähdin Suomen keskustan kuntavaaliehdokkaaksi arvojen ja peruspalvelujen puolustamisen vuoksi. Olen ymmärtänyt niin, että Keskustan arvot kunnioittaisivat kulttuuriperintöä, edistäisivät kansansivistystä ja puolustaisivat tasa-arvoa. Iskulauseena kuntavaaleissa ”Keskellä elämää” ja ”Se kotimainen”. Kansainvälisten pääomasijoittajien pelinappulana tanssiminen ei mielestäni kuulu tähän linjaan.
On käsittämätön väite, että tuulivoimalat ja kaivoshankkeet synnyttävät työtä maaseudulle. Päinvastoin, niiden alta joutuvat muut yritykset väistymään. Suomeen ollaan hamuamassa teollisuutta, mitä mitkään muut maat eivät maaperälleen halua. Datakeskuksetkaan eivät ole ongelmattomia. Toki, Suomessa niiden hukkalämpö saadaan käyttöön. Talvella siitä on hyötyä.
Matti sentään myöntää, etteivät kaikki saa tuloja ”metsänvihreästä” kehityksestä. Entäpä kustannuksia? Onko jäänyt nyt laskematta, kuinka monta maanomistajaa jää yhden tuulivoimala-alueen ja vaadittavien sähkönsiirtolinjojen vaikutuspiiriin ilman mitään korvauksia haitasta? Kun muutama maanomistaja kerää vuokratuotot, on kärsijöinä useita satoja talouksia, ellei voimaloiden sijoittelussa olla suunnitelmallisempia kuin nykyään. Mitähän puoluetta kotinsa tai mökkinsä arvon menettäneet maanomistajat mahtavat äänestää jatkossa? Tuulivoimaloista sentään saadaan haittojen lisäksi vähän sähköäkin, mutta kaivosteollisuuden murheellisuudesta en ala edes avautumaan tässä. Siinä liiketoiminnassa häviää kaikki muut, paitsi kansainväliset rahastopelurit.
Vaikutukset eivät ole yksittäisiä, sillä tuulivoima- ja kaivoshankkeiden vaikutsusalueet kattavat yhdessä karkean laskusuorituksen jälkeen lähes Itä-Suomen läänin verran pinta-alaa Suomesta. (Ks tuulivoimahankkeet kartalla ja kaivosrekisterin karttapalvelu). On käynnissä omaisuuden uusjako ja pääomien pumppaaminen ulos Suomesta. Matin kolumnista piirtyy tulevaisuuden visiona sodanjälkeinen teollisuus-Suomi. Senkö puolesta hän pyytää toimimaan, eikä taistelemaan vastaan? Nähdäkseni Suomen elinvoima niin kaupungeissa kuin maaseudullakin tulee tarvitsemaan puhdasta vettä ja luonnon rauhaa. Esimerkkinä Korpilahden kaltainen asuinalue: Kaupungin työssäkäyntialueet Päijänteen rannoilla tulevat saamaan asukkaita siksi, että on yhä enemmän asumisympäristöltään tilaa ja kauneutta haluavia ihmisiä. Etätyön yleistyessä työmatkat vähenevät.
Sekä kaivos- että energiateollisuus tarvitsevat kohtuullisuutta, rajoja ja oikeudenmukaisuutta. On pystyttävä rehellisesti tunnistamaan ja tunnustamaan haitat ja tehtävä työtä niiden minimoimiseksi. Voimaloiden ja uusien sellunkeittolaitosten (biotuotetehtaat) sijoitteluun on keinoja: käytetään hyväksi jo teollisessa käytössä olleita, rakennettuja ympäristöjä ja suojataan sitä luontoa, mikä vielä jäljellä on. Kaivosten ympäristövastuullisuuteen tulee asettaa kovat vaatimukset. Jo kerran maasta kaivetut mineraalit pitää saada kiertoon. Niin, ja kannattaako Suomalaista puuta oikeasti keittää, vai olisiko sille muutakin käyttöä? Suomessa on osaamista nimenomaan korkean teknologian ratkaisuihin, joilla ympäristökysymyksissä päästään eteenpäin.
”Entä jos”- kysymyksiä on minullakin, joten kirjoitin Matille vastineen: ”Entä jos jotain unohtui, Matti?
Sen jälkeen kuuntelin yölaulajien viserrystä Putkilahdessa ja katselin, kuinka selkälokki liiteli kotipesää kohden. Vielä oli ympärilläni levollinen hiljaisuus.
